ART- Birgitta Kuurne

En kai kestäisi

ettei kaipuu asuisi minussa edes hieman.

Janoaisi väriviivojen kirpeää paloa,

sävyttäisi ohimoitani mustalla ja harmaalla,

piirtäisi ihooni keltaisen ja punaisen

valoisin viivoin.

Vain vaimenneen hyytyneen hetken

ihmettelisin hengittämättä

ohikiitävää elämääni.

Sitten jo tarttuisin siveltimiin

vapaudella ja inspiraatiolla

avoimuudella oman elämänsä taiteilijan.

Ja jos silmäni valosta säikkyy

tai väsyy

vain hetkeksi

käpertyisin kuun sirpille lepäämään

vain pienen pieneksi hetkeksi.

Tappamalla aikaa vioitamme iäisyyden syvimpää olemusta

Aikakin on harhaa

vain tekemällä tehtyjä mittoja mielille

niin merkityksetöntä .

Iäisyys kuin kovin graniitti ,

oli ennen ja on aina oleva.

Meidän elämämme vain pieni jälki hajoavassa ajassa

ehkä joskus jonkun muistoissa.

Olinko siinä vai luulinko vain?

En ole enempää mahtava kuin olla kuuluu.

Olen lailla vieraan

vain muutama hetki ajassa, sinisen taivaan alla.

Tähtiin vie tieni ilman opastajaa

valojen ja varjojen lavasteisiin.

Tuskainen tieni ,

se repiä saa sieluni yksinteinkin.

Tämän kai kestän, 

on kantapäilläni

 siivet.

Hitaasti hämäryyden taa

minä heitän ajan yli herätetyt muistot.

Eihän kukaan rakasta elämäänsä ja muistojaan jotain unohtamatta

tai tunnistamatta hetkeä jolloin kaikki oli toisin.

Mutta jos unohtaisin kaiken,

olisin kuin laulu ilman sävelmää

kuin tyhjyyttä huutava savinen ruukku

- en olisi minä.

Hiljaisissa päivissä kietoutuneena

sanattomien laulujen runot

vaienneet kuiskaukset

sulaneena nahkaani tiukasti kiinni.

Pienet hetket kuin sydämellä tähti,

multaiset kynnenalustat täynnä eilistä päivää

kämmenelläni mustan mullan hiipuva hohde,

välähdys uupuneesta katseesta.

Ja jokaisen hetken yksitellen

minä vielä järkyn,

elän uudelleen

kuin vielä siinä olisit.

Minä olen tämä

täksi tullut

minussa tuli

leimuava tähti

ja tulessa elävä

älä minua pyydä

tahdonko edes enää

runoriimitys ja kuvat@birgittakuurne